yselin taannoin Vuoden mutsin puolella, onko pienille tytöille suunnattu baletti uhka vai mahdollisuus. Tykkään kuunnella klassista musiikkia ja pidän modernista tanssista. Kävin kerran Pietarissa ollessa katsomassa balettiesitystä. Diggasin (etenkin niistä sukkahousuasuisista miehistä). Muutoin en tiennyt baletista mitään. Muutama viikko sitten lapsi sai idean mennä balettitunneille. Sanoi, että haluaisi mennä tanssimaan - oli nähnyt vaaleanpunaisen tyllimekon balettia harrastavan serkkunsa päällä. Ensimmäinen reaktioni oli tiukka ja ehdoton ei. Nevörevööör. Vaaleanpunaiset hörhelömekot, sorjat sääret, hillitty käytös ja liian hyvä ryhti. Voi kikkeli. En ehkä kestä! |
| Heiaheia. (Kuva: Flickr/Expo Meloneras |
Yritin olla fleksiibeli mutsi, ennakkoluuloton ja avoin uusille ideoille. Okei. Kokeillaan, ajattelin. Hankittiin mekko, jumppatossut ja punaiset sukkahousut. Ekaa kertaa elämässää lapsi antoi laittaa hiuksensa nutturalle.
Jarrut löivät pohjaan balettisalin ovella. Lapsi piti käsin ja jaloin kiinni minusta koko tunnin ja mulkoili sylistäni käsin muuta ryhmää, joka harjoitteli opettajan johdolla nilkkojen taivutusta toistaen sanoja "rumat varpaat, nätit varpaat". Kotimatkalla kersa uskoutui ja sanoi, ettei pelännyt niitä muita lapsia, mutta pelkäsi opettajaa. Osasin eläytyä tilanteeseen: kaksimetrinen tiukkailmeinen varvastäti röyhelömekossa oli minustakin aavistuksen erityinen ilmestys.
Mutta koska periksi ei perkele heti anneta, menimme viikkoa myöhemmin - eli eilen - uudestaan.
Lopputulos täysin sama: äiti, mä vihaan balettiopea, en mee enää. Asia harvinaisen selvä. Balettia voi leikkiä kotonakin. Vivaldin vuodenaikoja voi soittaa omista sterkoista ja mikä parasta: pukupakkoa ei ole. Hetken aikaa koin helvetinmoista kiitollisuutta. On se sittenkin minun lapsi.
