Kolme vuotta kotona

een parhaillaan seuraavaa kirjaani varten taustatutkimusta islantilaisista ja suomalaisista perheistä. Vertailen vähän syntyvyyksiä, perhekokoja jne. Tänään aamulla hämmästyin todella, kun selasin Tilastokeskuksen katsausta vuodelta 2013. Sen mukaan  Suomessa: "Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan vuonna 2011 alle kolmivuotiaiden lasten äitien työllisyysaste oli 66,4 prosenttia. Samanikäisten lasten isistä töissä kävi 89,1 prosenttia."

Näkymä työpöydältä.

Olenhan minä koko ajan tiennyt, että äidit jäävät useammin hoitamaan lapsia kotiin kuin isät. Mutta kahdenkymmenenviiden prosenttiyksikön ero työssäkäyntitilastoissa oli silti todellinen yllätys. Ei, kyllä kyse oli ihan märästä rätistä päin naamaa. Miten ihmeessä ero voi olla näin suuri? Ja nyt en kyllä hyväksy vastauksesi mitään "alle kolmivuotiaiden lasten on parasta olla kotihoidossa" -pohdintaa. Koska jos näin todella on, miksi myös ne isät eivät ole siellä? Tai ainakin osa heistä?

Juhana Vartiaisella on hoitovapaista kansantaloudellinen näkemyksensä, joka ei minusta ole lainkaan täyspöllö. Kansantaloudellisten vaikutusten lisäksi kyse on kuitenkin myös taloudellisesta ja sosiaalisesta tasa-arvosta. Miksi tilastot näyttävät, että suomalaiset naiset sahaavat omaa oksaansa jättäytymällä vuosiksi työmarkkinoiden ulkopuolelle? Juhlapuheiden mukaan meidän suomalaisten naisten pitäisi olla niin kovin itsenäisiä, ahkeria ja yhtä hyvin yhteiskunnassa pärjääviä kuin miestenkin. Totuus taloudellisesta itsenäisyydestä näyttäisi kuitenkin olevan jotain ihan muuta.

Onkohan tämän blogin lukijoissa äitejä, jotka ovat jääneet kotiin useaksi vuosiksi lapsen/lasten synnyttyä? Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi näin ja miksi isät eivät jääneet. Tarkoitukseni ei ole mollata muita heidän valinnoistaan, vaan olen ihan aidosti kiinnostunut kokemuksistanne. Näiden tilastonumeroiden viereen kun olisi hyvä saada myös tarinoita tosielämästä. (Siis ihan omaksi mielenkiinnoksi, se jutun alussa mainittu kirja keskittyy Islantiin.)