Rikas uratykki vai downshiftaava pienyrittäjä?

n suuresti yllättynyt huomattuani, että viime viikon luetuin ja kommentoiduin juttu oli pohdinta pienten lasten vanhempien rooleista kotona ja työelämässä. Osuin näköjään aika ajankohtaiseen aiheeseen. Viime viikolla samasta aiheesta väännettin myös A-Studion illassa. Kiitos Ylen Areenan pääsin ulkomaillakin nauttimaan tästä keskustelusta. Itse keskustelu oli mielestäni varsin asiallista. Otsasuoni alkoi tykyttää vain ruudulla pyöriviä tviittejä lukiessa. Vanhempainvapaiden tasaisemmasta jakamisesta keskusteltaessa piti tietysti vetää esiin lapsen etu, koska se nyt vaan on kestohyvä argumentti ihan mihin tahansa. Paitsi että ei ole. Typerää väittää, että olisi lapsen edun vastaista, jos isät viettäisivät pidempiä aikoja pienen lapsensa kanssa kotona. Joku muisti tietysti ystävällisesti myös kysyä, kannattaako niitä lapsia sitten edes hankkia, jos työ on kerta tärkein. Argh. (Jännä juttu muuten, mutta tämä aivopieru osoitetaan usein vain työorientoituneille naisille.)

Kuva: Björgvin Hilmarsson.

Koska itse varsin toistuvasti marmatan vanhempainvapaiden tasaisemmasta jakamisesta, taloudellisesta tasa-arvosta, äitien paluusta työelämään ja oman taloudellisen edun valvomisesta, lienee varmaan paikallaan, että kerron avoimesti omasta urastani ja taloudellisesta tilanteestani. Tähän väliin kehotan muuten lukemaan Valeäidin kerrassaan mainion jutun työuran ja perheen yhdistämisestä. Se on yksi hyvä esimerkki elämästä, jossa voi olla sekä menestyvä johtaja ja äiti.

Itse olen ekonomi, mutta pienituloinen ekonomi. En tienaa 10 vuotta työelämässä olleeksi ekonomiksi edes ammattiliittoni tilastollista keskipalkkaa. Silti olen taloudellisesti riippumaton: voin ostaa lähes kaiken mitä haluan, tehdä melkein kaiken sen mikä lisää onnellisuuttani eikä juuri koskaan mikään asia perheessämme ole rahasta kiinni.

Vaikka emme tienaa paljon, rahatilanteemme on hyvä, koska menomme ovat pienet. Olimme onnekkaita, kun pystyimme viisi vuotta sitten ostamaan oman asunnon. Laitoimme kaikki siihenastiset säästömme asuntoon kiinni. Koska Islannissa oli tuohon aikaan lama pahimmillaan, saimme kämpän edullisesti. Jos maksaisimme samasta seitsemänkymmenen neliön keskusta-asunnosta tällä hetkellä markkinavuokraa, se olisi ainakin kaksinkertainen summa verrattuna asuntolainanlyhennykseen. Vuokra-asuntotilanne on Reykjavikissa asukkaiden kannalta juuri nyt todella surkea.

Yksi monista työkavereistani.

Omat henkilökohtaiset menoni ovat pienet, koska minun ei tee mieli kalliita asioita. En tiedä, olenko menneinä tiukkoina vuosina oppinut pitämään asioista, jotka eivät maksa paljoa, vai onko minulla vain käynyt siinä mielessä hyvä tuuri, että tulen onnellisemmaksi uudesta kirjasta kuin kalliista käsilaukusta. Meillä ei ole televisiota, eikä tällä hetkellä autoakaan. Sen sijaan käymme leffassa, vuokraamme leffoja ja ajelemme satunnaisesti taksilla tai vuokra-autolla. Tykkään ratsastaa, mutta meillä ei ole - eikä tule - omia hevosia. Maksan mieluummin tonnin viiden päivän ratsastuvaelluksesta kuin tuhansia euroja vuodessa oman hevosen ylläpidosta + eläinlääkärikulut. En ole lieemmin innostunut hintavista urheilulajeista. En ole ikinä lasketellut, pelannut golfia, halunnut maastopyöräillä tai pelata jääkiekkoa. Ei vaan ole hotsittanut.

Edellisviikon Islannin-matkalla allamme oli vuokra-auto.

Rakastan hyviä kuohuviinejä ja samppanjaa, mutta koska tulen jo kahdesta lasisllisesta känniin ja saan hirveän darran, tulee pulloa tavallisena viikonloppuna harvemmin avattua. Mieluummin menen samppanja-lasilliselle baariin tai ostan viinakaupasta skumppaa pikkupulloissa (onneksi nykyään pikkupullotetaan ihan hyviäkin merkkejä).

Pienten menojen lisäksi oleellista omassa tilanteessani on se, mitä teen työkseni. Olen jo vuosia yrittänyt mahdollisimman tehokkaasti sotkea vapaa-aikaa ja työaikaa keskenään. Haluan päästä tekemään työaikaan asioita, joita haluaisin tehdä vapaa-ajallakin. Näin ei tarvitse lähteä töiden jälkeen tai lomilla varta vasten harrastamaan, vaan voi vaikka nukkua pidempään! Työ ei ainakaan ihan joka päivä tunnu puuduttavalta työltä. Olen toimittajana ihan tarkoituksella erikoistunut matkajournalismiin enkä esimerkiksi EU-asioihin. (Emme varmasti olisi voineet tehdä viimekeväistä maailmanympärimatkaamme tismalleen sellaisena kuin sen teimme, jos en olisi myynyt muutamasta kohteesta lehtijuttuja kuvineen.)

Edellisellä Islannin-reissulla otimme kuvat keväällä ilmestyvään kirjaan.

Halu kirjoittaa blogia nousi omasta mielenkiinnostani kirjoittamiseen. Sitten toinen asia seurasi toistaan ja käsissä alkoi olla kustannussopimuksia, apurahahakemuksia, koneella valmiita tuotoksia, blogimarkkinointiyhteistyökuvioita ja tilillä euroja. Ei mitään kymppitonnin kertasuorituksia, mutta rahaa kuitenkin.

Rakastan matkailua ja olen todella hullaantunut Islannissa seikkailuun, joten lienee luonnollista, että halusin kirjoittaa matkaoppaan ja siitä muutaman vuoden kuluttua lähteä itse organisoimaan Islantiin seikkailuhenkisiä luontolomia. Niistä saa tuloja, mutta ennen kaikkea molempien työtehtävien kautta olen päässyt tekemään asioita, joita olisin tehnyt vapaa-ajallakin ja näin maksanut niistä markkinahinnan.

Toimittajamatkalla tulivuoren sisään.

Rikastuminen ja vaurastuminen ovat eri asioita. En usko että tulen työlläni koskaan rikastumaan enkä rikkaaksi edes pyri - nykytilanne riittää. Yritän kuitenkin kerätä itselleni vähitellen varallisuutta, jonka turvin selviän eläkkeellä tai josta saa ensihätään, jos jotain yllättävää sattuu arjessa. En tykkää ottaa riskejä, mutta olen silti pyrkinyt aktiivisesti sijoittamaan, koska käyttötilillähän raha ei lisäänny. Olen yrittänyt osake kerrallaan nujertaa sisäistä talousnynnyäni sijoittamalla säännöllisesti pieniä summia osakkeisiin. Omistan yhdessä parin läheisen perheenjäsenen kanssa pari pientä kiinteistöä, joista tulee vuokratuloja. Lainojen maksuunhan ne kaikki tulot menevät, mutta ehkä noin parinkymmenen vuoden päästä tuottoja alkaa sataa omaan taskuun.
Olenko uraorientoitunut? Perinteisesti ajateltuna en todellakaan. Olen tehnyt pidempiaikaisia palkkatöitä viimeksi jäätelökioskilla kesällä 1995. Eilakaislan työntekijänä kävin kerran järjestämässä pankkiiriliike Evlin hallussa olevat yritysten vuosikertomukset aakkosjärjestykseen. Työsuhde kesti kaksi päivää ja se tapahtui vuonna 2000. Sen jälkeen perustin ensimmäisen firmani: toiminimen, jonka nimi oli Räiskäle. Firma on vaihtunut ja kotimaakin, mutta ei minulla tälläkään hetkellä ole työsuhde-etuja eikä perinteisessä mielessä jännittävää ekonomin urapolkua. Ne ainoat miljoonat joita työssäni pyöritän, ovat Islannin kruunuissa. Mutta ehkä siltikin olen urahaukka? Pidän työstäni yrittäjänä niin paljon, että pidin vain muutaman kuukauden mittaisen äitiysloman miehen jäätyä kotiin. Omalla ammattitaidolla on väliä omalle hyvinvoinnilleni: on tärkeää, että voin tehdä myös jotain muuta kuin olla äiti. Menen aamuisin innosta puhkuen töihin (okei, en ihan joka aamu, mutta useimmiten.)

Työn ja perhe-elämän voi välillä yhdistää vaikka ottamalla lapsi mukaan työmatkalle.

Olenko rikas? No en todella ole. Palkkatuloina en tienaa edes islantilaisten keskipalkkaa. Vai olenko sittenkin pikkuisen rikas? Jääkapissa on nytkin pullo Bollingeria, suunnitteilla pari matkaa ja kaapissa pari mekkoa, joista en ole vielä ottanut edes hintalappuja irti.

Uratykkiys ja vakaa taloudellinen tilanne ovat toden totta suhteellisia asioita. Samalla on myös hyvä muistaa se, että köyhyys tai rikkaus eivät aina ole ihmisen omista valinnoista tai omasta halusta kiinni. Pienituloinen voi saada perinnön ja saada sen hyvillä peliliikkeillä kasvamaan isoksi pesämunaksi. Kahdenkymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa nauttivakin voi ihan hyvin joutua velkajärjestelyyn. Kuka tahansa voi sairastua syöpään ja meiltä kaikilta tulee jossain vaiheessa kuolemaan joku läheinen. Elämässä voi sattua lähes mitä tahansa ihan kenelle tahansa.

Pohdimme Valeäidin kanssa hänen bloginsa Facebook-seinällä sitä, miten vaikeaa tuloista ja varallisuudesta itse asiassa onkaan puhua edes läheisimpien kavereiden kanssa. Rahaan liittyy niin paljon kaikkea muutakin kuin vain numeroita: mahdollisuuksia, kompromisseja, pakkoa ja asioita, joita saattaa syystä tai toisesta haluta peitellä. Omista tuloista puhuminen voi nolottaa, oli palkka iso tai pieni. Sitä jotenkin pelkää, että määrittelee itsensä muiden silmissä tiettyyn lokeroon, jonne ei kuitenkaan tunne kuuluvansa. Oletteko samaa mieltä? Minua ainakin vähän nolotti kirjoittaa tämä juttu. Onneksi nolous on itselleni ihan normaali olotila. Sitä nimittäin tuntee vahvasti olevansa elossa, kun pääsee silloin tällöin punastelemaan ihan kunnolla.