Quantcast
Channel: Satu Rämö
Viewing all 1496 articles
Browse latest View live
↧

Suomalainen pulla islantilaisen voittaa

July 20, 2014, 1:17 pm
$
0
0
Viiden minuutin kävelymatkan päässä äitini kotoa sijaitsee maailman paras mahdollinen tehtaanmyymälä. Nimittäin leipomon myymälä. Eksyin Korian Leipomon tehtaille pari vuotta sitten eräänä kesäpäivänä ihan vahingossa. Olin lenkillä teollisuusalueen hiljaisilla teillä kun huomasin punaisen vanhan teollisuushallin päädyssä avonaisen oven ja sen vieressä kyltin: Korian Leipomo Oy. Leipomon myymälä. Voi jumpe! Siitä asti olen mahdollisimman usein käynyt hakemassa leipomon pikkuruisesta myymälästä tuoretta leipää, pullia ja karjalanpiirakoita ulosheittohintaan. Sitä paitsi tehtaanmyymälä on aikamatka. Tiloissa on tuskin tehty remonttia sitten 1970-luvun. Käytävät ovat kapeita ja lattiat kuluneita. Täällä on vanhaa, ja se on ihanaa.
Kersa ehdotti yhteisposeerausta. 
Leipomokäynnit Suomessa ovat nautinto. Islantilaisissa ja suomalaisissa leipomoissa on nimittäin paljon eroa. Islannissa leipomoita on enemmän. Lähes jokaisessa pienemmässäkin kunnassa on leipomo tai pari. Reykjavikissa joka kaupunginosastakin löytyy oma bakaríi. Suomalaisista pikkukaupungeista leipomoja ei samaan tapaan löydy.

Myönnettävähän se on, että islantilaisissa leipomoissa on lähes poikkeuksetta laajempi valikoima. Viineireitä on montaa sorttia (metritavarana ja pikkuviipaleina), on erimakuisia muffinsseja, pikkuleipiä, suklaakakkuja, torttuja, erilaisilla kreemeillä päällystettyjä teemalautasen kokoisia pullantapaisia eli snúðureita. Sämpylöitä on yleensä neljää erilaista, sitten on patonkeja, erilaisia vuokaleipiä ja makeaa ruisleipää.
Aamiainen, lounas ja päivällinen.
Suomalaisen perusleipomon tarjonta on paljon suppeampi ja baakkelssit yksinkertaisempia. Mutta siinä se jutun hienous juuri onkin. Reykjavikista ei saa korvapuusteja puhumattakaan tavallisista pullista. Entä tuo kesäpäiväleipomusten kunkku eli kermavaahdolla kuorrutettu tavallinen mansikkakakku? Suomesta sitä saa kesäkuusta elokuun loppuun lähes mistä tahansa, Islannissa ei mistään eikä milloinkaan. Islantilaisissa täytekakuissa on minun makuuni liikaa kaikkea: marsipaania, marenkia, suklaakastiketta ja koko komeuden päällä aivan liian paksu toffeekerros.
Yksiselitteisesti maailman paras kakku.
Ruisleipää, mustikkapiirakkaa, rasvaisia karjanlanpiirakoita ja berliininmunkkeja punaisella tarjottimella. 1970-lukulainen tehtaanmyymälä keskellä harvaksi käynyttä mäntymetsää. Kyllä suomalainen leipomo voitelee islantilaisen mennen tullen.

↧
Search

KSA Silmäkeskus: kokemuksia silmien laserleikkauksesta

July 23, 2014, 1:07 am
$
0
0
Pohdin talvella silmien laserleikkaukseen menoa. Kävin esitarkastuksessa tammikuussa (juttu siitä täällä) ja itse operaatio tehtiin viime viikolla Tallinnassa. Olisin päässyt leikkaukseen jo talvella, mutta siirsin ajankohtaa viime kevään matkamme takia. KSA Silmäkeskus* tarjosi siis mahdollisuuden tutustua laserhoitoon ja lähteä leikkaukseen, jos ensitarkastuksen jälkeen tuntuisi siltä, että haluaisin sellaiseen mennä. No menin. Ja nyt näen aamulla herätessäni varpaani! Hyvästit siis piilareille, silmälaseille ja sumuisille aamuille. Myöskään niitä hetkiä ei tule ikävä, kun tajuaa mökkireissullla jättäneensä piilarinesteen 100 km päähän. Heippa vaan myös ne ikuiset seksiä pimeässä peiton alla -tunnelmat. Jos ei illalla lapsen nukkumaan mentyä (piilarit jo poistettu) halua K-18-liveviihdettä rillit päässä, ei näe mitään ja se on vähän - noh - tylsää.
Tiedän monia, jotka näyttävät tyrmääviltä silmälaseissa. Itse tunnen oloni rilleissä lähinnä tyrmätyksi.
No entäpä se itse leikkaus? Menin Tallinnaan hyvän ystäväni kanssa leikkauspäivän aamuna. Satamasta otimme taksin KSA Silmäkeskukseen, jossa minulle tehtiin ensin perusteellinen näöntarkastus, koska esitarkastuksesta oli kulunut yli puoli vuotta. Näöntarkastuksessa selvisi, että näköni oli pysynyt ennallaan sitten tammikuun, mutta miinusta oli enemmän, mitä itse muistin. Oikeassa silmässä jopa –8,5! Optikko sanoi, että jos näköni olisi vielä himpun verran huonompi, leikkausta ei tehtäisi, koska todennäköisyys päästä laserleikkauksella rillittömyyteen/piilarittomuuteen pienenisi.
Toinen päivä leikkauksesta. Tunnelmat ovat mahtavat, vaikka en vielä näe kovin tarkasti.
Tarkastuksen jälkeen pääsin juttelemaan leikkauksessa avustavan hoitajan kanssa, joka kävi läpi operaation ja leikkauksen jälkeisen lääkityksen (arsenaali erilaisia silmätippoja ja särkylääkkeitä) sekä selosti, miten toipumien etenee. Luin vielä kerran läpi kattavan materiaalin, jossa kerrotaan leikkauksen eteneminen ja sen teoreettiset riskit. "Silmänpaineen nousu", "Silmien kuivuminen", "....aiheuttaa sokeuden. Teoreettinen todennäköisyys tällaiseen on pienempi kuin kerran 1 000 000 tapauksesta."

Kaikki riskit on hyvä tietää, mutta ne pitää osata laittaa järkeviin mittasuhteisiin. Tavalllinen särkylääke voi aiheuttaa vakavia vammoja (käytän silti buranaa) ja synnytykseenkin voi kuolla (silti synnytin).

Vaikka olen tottunut piilareiden käyttäjä ja pystyn itse ronkkimaan omia silmiäni, olen todella arka muiden kosketukselle. Optikkokäynnillä "nopea kurkkaus luomen alle" aiheuttaa vilunväristyksiä. Myönsin hoitajalle jännittäväni leikkausta ja nielaisin ilomielin minulle tarjotun rauhoittavan violetin pillerin. (Synnytyksestä opin, että kun on kyse mistä tahansa sairaalassa tai lekurin vastaanotolla suoritettavasta operaatiosta, otan aina kaikki mahdolliset särky- ja puudutuslääkkeet, joita tarjolla on.)
KSA Silmäkeskus Tallinnan vastaanottoaula. Kuva: saattamassa mukana ollut ystäväni Ninni.
Leijailtuani hetken pumpulimaisessa hällä väliä -tilassa ruskettuneelta surffaajalta muistuttava nuori mies tuli hakemaan operaatiohuoneeseen ja esitteli itsensä kirurgiksi. Asettuessani hoitopöydäle makaamaan mietin, että viimeinen asia, jonka näin rillit päässä oli komea mies, että jos tässä nyt teoreettisesti sokeudutaan, niin viimeinen asia jonka näin ei ollut susiruma. Ja tähän hymiö.

Itse leikkaus kesti noin vartin. Ensin sain puudutustippoja ja niiden vaikutus testattiin. En tuntenut mitään. Surffitukan hiplatessa silmääni tuntui, kun olisin istunut sisällä autossa autopesulassa. Vesi virtaa ja pyyhkimet käyvät, mutta mitään ei tunnu. Kirurgi asetteli silmän ympärille välineen, joka piti silmääni auki (onneksi otin sen rauhoittavan). Sitten piti tuijottaa lasersädettä noin puoli minuuttia, eikä missään nimessä saanut katsoa sivulle. Sirsirsir. Leikkaus oli ohi. Sama toistettiin toiseen silmään. Lekuri auttoi sängystä ylös ja antoi rillit käteeni. Olimme valmiita lähtemään taksilla Tallinnan keskustahotelliin, jossa yöpymisen KSA Silmäkeskus tarjoaa kaikille asiakkailleen. Seuraavana aamuna lähdimme lautalla kohti Helsinkiä.
Samoalainen leirintäalue ja piilarihommat ilman peiliä...
Leikkauksen jälkeen silmäkirurgi asetteli silmiini piilolinssit, joiden tehtävä on suojata silmiäni noin viikon leikkauksen jälkeen. Flow-menetelmässä silmään ei tehdä viiltoa, mutta epiteelikerros tuhoutuu. Sen palautuminen kestää noin viisi päivää. Silmiin tiputellaan monta kertaa päivässä erilaisia silmätippoja noin kolmen kuukauden ajan. Ensimmäinen tarkastuks tehdään viikko leikkauksesta, jolloin myös piilolinssit poistetaan. Seuraava check up on kuukauden kuluttua ja sitä seuraavat sitten muutamien kuukausien välein.

Kokonaisvaikutelma operaatiosta on todella positiivinen. Tallinnan KSA Silmäkeskuksessa palvelu oli todella hyvää ja asiantuntevaa. Asiointi sujui englanniksi ja suomeksi.  Leikkaus ei sattunut yhtään, eikä viikko piilolinssit päässä tuntunut ainakaan omissa, piilareihin tottuneissa silmissäni yhtään epämukavalta. Tänään jälkitarkastuksessa Helsingin KSA Silmäkeskuksessa sain kuulla epiteelikerroksen uusiutuneen hyvin ja toipumisen etenevän odotetusti. Kun piilarit on poistettu, Flow-leikkauksen tehneelle ei ole mitään rajoituksia: nyt voi urheilla, saunoa, uida ja vaikka hieroa kevyesti silmää.
Ensi talvena ei mene silmälasit huuruun eikä hikipisara valu piilarin alle hiihtolenkin taukopaikalla.
Täydellinen toipuminen ei tosin kuitenkaan tapahdu ihan kahdessa päivässä tai edes viikossa. Leikkaukseen ei kannata mennä yksin, koska näkö on leikkauksen jälkeen todella sumea. Näin het leikkauksen jälkeen paremmin kuin mitä näin ennen leikkausta ilman rillejä, mutta se ei ollut kovinkaan paljoa se. Jokainen päivä leikkauksen jälkeen oli parempi. Näköni on kuitenkin edelleen sumea. En pysty lukemaan kirjoja montaa sivua enempää yhtäjaksoisesti, koska kirjaimet puuroutuvat. Tietokoneen ruutua on epämiellyttävää tuijottaa. Autoa en todellakaan uskaltaisi ajaa vielä vähään aikaan. Jälkitarkastuksessa minulle kerrottiin, että näkökykyni pitäisi parantua täydelliseksi noin 7-12 päivän kuluttua. Yhteensä sumusilmänä saa siis kulkea melkein kolme viikkoa. Se on melko pitkä aika ihmiselle, jonka työnteko koostuu pääasiassa kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Yhden pienen toiveen esittäisinkin KSA Silmäkeskukselle liittyen Flow-leikkausten ennakkotiedottamiseen. Olisi hyvä, jos pitkästä toipumisajasta kerrottaisiin vieläkin näkyvämmin kuin nyt. Siis väännettäisiin ihan rautalangasta. Saattaa hyvinkin olla, että minulle sanottiin esitarkastuksessa, että toipuminen leikkauksesta ja hyvän näkökyvyn saavuttaminen kestävät joitakin päiviä, jopa viikkoja. On ihan mahdollista, että olen vain ohittanut tämän tiedon kaikkea muuta laserleikkaukseen liittyvää informaatiota sulatellessa. Onneksi leikkaus sattui rauhalliseen kesäaikaan, jolloin melkein kuukauden mittainen työtauko ja ajokielto ei saa arjen pakkaa sekaisin. Keskellä kiireisintä syksyä kolmen viikon poissaolo työpaikalta ilman mahdollisuutta saada sairaslomaa olisi ainakin yksityisyrittäjälle katastrofi. En kuitenkaan kadu, että valitsin juuri Flow-menetelmän. Minulle oli tärkeää se, että islmään ei tehty mitään viiltoja. Siksi silmiä voi vapaammin kosketella leikkauksen jälkeen eikä silmän alueelle kohdistunut osuma - kuten vaikka  lattiaan lysähtäminen treeneissä - haittaa ollenkaan.
Tykkään, että ei silmälaseja. (Kuva: Gudny Hilmarsdóttir)
Lueskelen hitaasti kirjoja, kuuntelen äänikirjoja ja lenkkeilen. Tässähän tämä aika mukavasti menee sumuverhon hälvenemistä odotellessa. Kirjoitan lisää havaintoja toipumisen etenemisestä muutaman kuukauden kuluttua. Jos teille jäi jotain kysyttävää, laittakaa ihmeessä kysymyksiä tuonne kommenttteihin. Vastaan niihin heti kun alan taas nähdä kunnolla. Haha.

* Yhteistyössä Suomen Blogimedian ja KSA Silmäkeskuksen kanssa.

↧
↧

Äiti, sattuuko rapua, kun sitä syö?

July 25, 2014, 6:39 am
$
0
0
No nyt se hetki viimein koitti. Lapsi esitti ensimmäistä kertaa kysymyksen siitä, mistä ruoka tulee. Olimme Muumimaailma-lomalla ja yövyimme Turussa. Illallisella Panini-ravintolassa valitsin itselleni katkarapupastaa. Lapsi ihastui katkiksiin ja söi annoksestani melkein puolet. Ruokailun lomassa se teki etu ja keskisormillaan saksia muistuttavia liikeittä ja kysyi, että tämä rapuhan on se tällainen eläin. Sakssaks.
Vastasin kyllä. Jatkokysymyksiä luonnollisesti seurasi. Sattuuko rapua, kun sitä syödään.

Tiesin jo, mihin keskustelu on menossa, mutta päätin pysyä totuuslinjoilla. Kerroin, että ei sitä satu. Minulle osoitettiin kysyvä katse. Mutta ihmistä kyllä sattuu, jos sitä puree.

Selitin, että nämä ravut ovat jo kuolleita, että ei niitä satu, vaikka ne ovatkin meidän suussa.

Miksi ne kuoli? Olivatko ne niin vanhoja? Saako vanhoja ihmisiä syödä?

Mmmhh. Ei. Ei. Ei kuolleita ihmisiä syödä (teki mieli lisätä, että ei ainakaan meillä päin, mutta päätin jättää antropologisen pohdinnan jonnekin hamaan tulevaisuuteen).
Katkarapuepisodia edeltävänä päivänä kersa pääsi kokeilemaan mato-onkimista ensimmäistä kertaa. Lapsi oli onnesta soikeana, kun pääsi itse tekemään kuin Nuuskamuikkunen.

Ensin luonnollisesti kyseltiin madoista. Että eikö matoa satu, kun sen tuolla tavalla laittaa koukkuun. Onnistuin ohittamaan kysymykseen vastaamisen.

Isäni kotitalon laiturinnokassa uiskentelee paljon kaloja. Mato-ongella nousee pieniä särkiä kissanruoaksi. Tytär oli innoissaan saatuaan ensimmäisen vartin aikana viisi särkeä ja yhden melko ison lahnan. Kun kalat olivat ämpärissä, lapsi kysäisi, mitä niille nyt tehdään. Hän tiedusteli, voisiko niitä hieman silittää (!!). Päätin jättää kalojen lopettamisen ja perkaamisen myöhäisempään ajankohtaan. Kissa saakoon kalat, kun me olemme häipyneet mökiltä.
Elämän ja kuoleman kysymykset ovat aina vaikeita. Niistä ei voi luritella välillä kasvatuksessa suosimiani valkoisia valheita, mutta liian yksityiskohtaisia totuuksiakaan ei toisaalta kannata laukoa, jos mielii, että lapsi vielä joskus suostuu syömään jotain ja nukkumaan yöunensa omassa sängyssään.

Katja kirjoitti taannoin hyvin siitä, miten lapselle voi puhua ihmisen kuolemasta. Mutta miten pitäisi selittää se, mistä ruoka tulee? En suostu sepittämään tarinoita onnellisista possuista, jotka kuolevat vanhuuteen. Se tuntuisi tekopyhältä, koska en itse suostu edes ostamaan broilerin- enkä possunlihaa niiden tuotanto-olojen takia.

Jos meillä syödään lihaa, se on useimmiten lammasta ja joskus harvemmin nautaa. Islannissa on onneksi hyvin tarjolla tuoretta kalaa, eikä se ole kovin kallista, joten syömme viikon aikana monta kala-ateriaa. Mutta onhän nämäkin naamalliset kasvatettu tai ainakin pyydetty meille syötäväksi.

Tiedän, että nämä ruoan alkuperäkysymykset eivät tule loppumaan, sillä nelivuotiaan ajattelu ja kysymyspatteristo kehittyvät koko ajan. Se on jo älynnyt, että kermakastikkeessa uiskentelevat katkaravunpyrstöt ovat joskus olleet eläviä rapuja rannoilla. Ei siihen mene kauaakaan, kun se tajuaa, että nurmella astelevalla lampaalla ja perunan kanssa nautittavalla lampaalla on joku yhteys. Miten ihmeessä se yhteys pitäisi selittää? En halua valehdella ikääntyvistä lampaista, mutta en myöskään halua hieroa totuutta nelivuotiaan naamaan ilmoittamalla, että ne on tapettu meitä varten. Se on nimittäin asia, jonka yksityiskohtia en itsekään haluaisi kovin paljoa ajatella.

Tilanne pakottaa tarkatelemaan kriittisesti omia kantojani ja perustelemaan periaatteitani. Kuulisin mielelläni, millaisia lapsi–vanhempi-keskusteluja teidän keittiöissä on eläinten syömisestä on käyty.

↧

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

July 27, 2014, 1:14 am
$
0
0
Varoitus, varoitus! Tämä kirja-arvio sisältää juonipaljastuksia. Pahoittelen aiheutunutta mielipahaa, mutta tästä kirjasta ei voi mitenkään sanoa syviä ajatuksia ilman, että tulee kertoneeksi tapahtumista. Älä siis lue, jos et vielä tunne Islannin dekkarikuninkaan Arnaldur Indriðasonin  Erlendur-sarjaa. Jos et ole vielä lukenut Menneitä ja kuolleita, mutta tunnet Erlendurin tarinan ja taustat hyvin, voit lukea tekstin. Koska silloinhan sinä tiedät, kuinka siinä lopulta käy.
Menneissä ja kadonneissa palataan takaisin sarjan päähenkilöön Erlenduriin, reykjavikilaiseen poliisiin, joka ratkoo murhia, pohtii islantilaisen yhteiskunnan kehitystä ja ahdistuneena eristää itsensä sosiaalisista kuvioista. Kahdessa edellisessä Erlendur-sarjan kirjassa rikoksia ratkoivat Erlendurin poliisikollegat Sigurdur Óli ja Elinborg Erlendurin ollessa "lomalla Itä-Islannissa". Kun päähenkilöksi palasi jälleen Erlendur, tiesin, että päähenkilön loppu on lähellä.

Kirjailija itse aikanaan totesi, että kymmenisen kirjaa samasta poliisista alkaa olla maksimimäärä, tai sarjasta menee maku. Menneet ja kadonneet on suomennetuista järjestyksessään yhdeksäs. Maaliviivan voi jo haistaa.

Jokaisessa kirjassa Erlendurin mieltä painaa lapsena Itä-Islannin nummille kadonneen pikkuveljen kohtalo. Erlendur ja hänen veljensä Bergur lähtivät pikkupoikina isän avuksi lumimyrskyyn lampaita pelastamaan. Tuuli ja lumipyry äityivät niin pahaksi, että veljekset eksyivät myrskyyn. Erlendr selvisi, mutta Berguria ei koskaan löydetty. Ahdistus tapahtuneesta on seurannut Erlenduria siitä asti. Oli vain ajan kysymys, milloin Arnaldur tulisi päästämään päähenkilönsä kohtaamaan menneisyytensä. Nyt sen aika on tullut. Menneissä ja kadonneissa kuljetaan Itä-Islannin harvaan asutulla maaseudulla. Erlendur on tullut selvittämään veljensä katoamista ja saa siinä sivussa kaiveltua esiin muutamia muitakin kylmääviä salaisuuksia, joista maaseudun harvalukuinen väki on ollut tietämättömiä tai vaiennut vuosikymmenet.

Menneet ja kadonneet on omalla tavallaan sarjan upein teos.  Arnaldur käyttää tekstissä runsaasti sellaisia kerronnan keinoja, jotka hän hallitsee mestarillisesti. Esimerkiksi siirtymät aikakaudelta toiseen tapahtuvat siististi kuin kirurginveitsellä leikaten. Lukijalle vaihdos 2000-luvun Itä-Islannin alumiinisulattamoiden naapurista sodanjälkeiseen maatilan tupaan keskelle ulkona raivoavaa lumimyrskyä tuntuu aikakoneelta. Elävät, kuolleet, kadonneet ja löytyneet siirtyvät aikatasoilta toisille niin upealla tavalla, että tekstiä lukiessa iho nousee kananlihalle.

"–Hänellä on kaunis sielu, tuolla teidän pojallanne, mies sanoi. –En tiedä, kuinka pikään saatte pitää hänet luonanne." (s. 211)
Tarinassa nousee kouriintuntuvasti esiin teema, jota Arnaldur on pyöritellyt kaikissa teoksissaan: se, mitä meille on tapahtunut menneessä, vaikuttaa elämäämme nyt ja aina. Kohtaloaan ei kukaan pääse karkuun, vaikka muuttaisi pikkupoikana pois onnettomuuspaikalta suureen kaupunkiin Reykajvikiin, kävisi siellä koulut ja päätyisi työssään menestyväksi poliisiksi. Kohtalon voima on käsittämätön. Kiitos Arlandurin islanninsaagojen tankkaus ja ymmärrys oli minulle Islannin yliopoistovuosina helpohkoa: Kohtaloaan ei voi rikkoa. Piste. Tämän ydintarinan ympärille on rakennettu tuhansia sivuja keskiaikaisia islanninsaagoja. Henkilöt vaihtuvat ja ajat muuttuvat, mutta suuri tarina pysyy samana.

Erlendur-sarjan ensimmäisestä suomennetusta osasta Räme lähtien on ollut selvää, että Erlendurin vuorille lapsena kadonnet veli on taakka, jota hän kantaa koko elämänsä. Vaikka Bergurin katoaminen ei ollut isoveljen vika, mies ei päääse veljensä menetyksestä yli ilman, että hän kaivaa esiin veljensä maalliset jäännökset ja sovittaa onnettomuuden tuoman tuskan menemällä itse perässä.

Niin päättyivät ne pienimuotoiset hautajaiset. (s. 282)

Minun tulee häntä suunnaton ikävä. En usko, että vastaan tulee koskaan toista samankaltaista.

Suosittelen lukemaan Erlendur-sarjan aikajärjestyksessä.  Teemat ja päähenkilöt tulevat iholle, jos lukija malttaa seurata niiden kehittymistä ensimmäisestä kirjasta alkaen. Vaikka nämä ovat dekkareita, itse rikokset ovat sivuosassa. Tärkeintä on menneen ja nykyajan vuoropuhelu, ihmisten turha pyristely kohtaloaan vastaan ja upeat, kauniit lauseet. Suomeksi käännetyistä Erlendur-kirjoista suosikkejani (kustantanut Blue Moon ja ne kaikki on taitavasti kääntänyt Seija Holopainen) ovat

- Räme (sarjan ensimmäinen suomennettu teos, viiltävää analyysiä islantilaisesta yhteiskunnasta)
- Haudanhiljaista (karmea tarina perheväkivallasta)
- Mies järvessä (juonellisesti Erlendur-kirjoista vauhdikkain; tarjoaa kiinnostavan näkökulman kylmän sodan Islantiin)
- Menneet ja kadonneet

Erlendur-kirjat alkaen alle 10 € Suomalainen.com:ssa*

Postauksen kuvat ovat vaellukseltamme vuonna 2009. Nelipäiväinen reissumme Itä-Islannissa kulki jokseenkin samoilla suunnilla Menneiden ja kadonneiden tapahtumapaikkojen kanssa. Ajattelin, että nämä kotialbumikuvat sopisivat aiheeseen. 

↧

Reikiintyvien ja kellastuvien hampaiden salaisuus selvitetty

July 29, 2014, 12:03 am
$
0
0
                                  *) Yhteistyössä PlusTerveys, Xylitol-Jenkki ja Suomen Blogimedia.

Muutama viikko sitten päivittelin islantilaisen hammashuollon tilaa. Xylitol Jenkin kanssa yhteistyössä tehty juttu poiki myös käynnin PlusTerveys -hammaslääkäriasemalla. Kävin kuulemassa tuomion viime viikolla. Vietän kesälomaa lapsen kanssa äitini luona Kouvolassa, ja lähin PlusTerveys-asema löytyi Lahdesta; PlusTerveys Siltapuisto. Sinne siis. Sain huippumukavalta hammaslääkäriltä (Sami Raittinen) sekä hyviä että huonoja uutisia.
Hammasharja on pysynyt kersan kädessä jo vuodesta 2010.
Hyvät uutiset ovat ne, että hammaslääkärin mielestä olen hoitanut hampaitani esimerkillisen hyvin. Mitään enempää en kuulemma voisi tehdä. Ikenet ovat priimakunnossa, eli ienvaivoista ei näy jälkeäkään. Kyllä siis on kannattanut käyttää ahkerasti hammaslankaa (vähintään kerran pivässä) ja pestä hampaat aamuin ja illoin fluoritahnalla ja syödä aterioiden jälkeen xylitol-purkkaa. Yhtäkään uutta reikää ei ollut tullut, mutta entisiä paikattuja löytyikin sitten lähes joka hampaasta. Hampaideni jatkuva kellastuminen otti myös pattiin, joten otin vaivan puheeksi hammaslääkärituolissa.

Huonot uutiset olivatkin sitten vähän tylymmät. Hammaslääkärin tuomio oli, että kärsin perinnöllisestä kiillevaurioista. Minulle ei ole koskaan kunnolla kehittynyt hammasta suojaavaa kiillettä. Koska kiillettä ei ole (tai sitä on siis hyvin vähän), hampaani reikiintyvät, vaikka tekisin mitä. Koska kiille ei ole muodostunut, mikään valkaiseva hammastahna tai valkaisutahna ei auta - koska ei ole, mitä valkaista. Hampaideni keltaisuus ei ole likaa, vaan se keltainen mikä siellä hampaissa vilkkuu, on hammasluun väriä. (Terveyskirjastosta voi lukea lisää hampaiden ja mm. kiilteen kehittymisestä.)
Geeniarpajaisissa ääni isän hampaille.
Tavallaan helpottavaa, että hampaideni kehno kunto (melkein 20 reikää, hampaat ulkonäöltään keltaiset ja epätasaiset) ei ole minun omaa vikaani. Harmillista on kuitenkin se, että tämä kiillevaurio on kuulemma periytyvää. Saattaa siis olla, että lapsella tulee olemana sama vaiva, jos hän on tässä asiassa saanut meikäläisen geenit. Vielä mitään vaivaa ei ole huomattu, mutta hammaslääkäri totesi sen ilmenevän kunnolla vasta pysyvien hampaiden ilmaannuttua. Ei auta kuin odotella ja jännittää, kuinka geeniarvonnassa on käynyt.

Hammaslääkäri tosin lohdutti, että koska olen joutunut kärsimään synnynnäisesti huonoista hampaista, olen tottunut hoitamaan niitä mahdollisimman hyvin ja tartuttanut hampaidenhoitokäytännöt myös lapselleni. Jos vanhemmilla on legot superhyvässä kunnossa ilman säännöllistä harjausta sekä hammaslangan ja xylitol-tuotteiden käyttöä, voi helpommin käydä niin, että omien lasten hampaista pidetään huolta samoilla käytännöillä. Eikä se välttämättä pääty hyvin.
Hammas paikallistettu.
Paitsi että hampaani ovat keltaiset, etummaisista ylähampaista on alkanut murentua pieniä paloja pois. Lohkeamat ovat pieniä, mutta vuosien myötä ylähampaiden reunasta on tullut melko epätasainen. Lohkeaminen kuulemma luultavasti jatkuu, koska ajan myötä hampaideni kunto ei ainakaan parane. Sitä kiillettä kun ei voi taikoa mistään purkista lisää hammasluun suojaksi.

Hampaideni ulkonäkö ei ole isommin haitannut minua, koska keskimäärin legorivistöni näyttää ihan riittävän hyvältä. Ei sieltä mitään amecian smileä irtoa, mutta suun visu on riittänyt minulle eikä henki löyhkää. Kuitenkin kiinnostuin, kun hammaslääkäri ehdotti tarkastuksen jälkeen pientä kosmeettista toimenpidettä. Hän voisi rakentaa pienet muoviset, muutaman vuoden paikallaan pysyvät kuoret neljän etuhampaan päälle, jotta pääsisin kokeilemaan, miltä suussa tuntuisi ja miten ulkonäkö muuttuisi pienen fiksauksen jälkeen. Harkitsin aikani ja päätin kokeilla. Varasin uuden ajan. Saan hoidon maksutta bloginäkyvyyttä vastaan. Aionkin ottaa legoista ennen- ja jälkeen-lähikuvat, niin tekin näette muutoksen. Ja pääsette ihailemaan niitä upeita kellastumia. Toivon, että kukaan ei pyörry.

Kauempaa katsottuna hampaani näyttävät tosi hyviltä! Varsinkin jos pärästä on saanut aurinkoa.
Visiitistä jäi todella hyvä fiilis (vaikka maksutonta muovilaminaattikokeilua ei olisi tarjottu). Ei ollut prameita odotushuoneita tai viimeisimpiä lifesttyle-lehtiä lehtitelineessä, mutta palvelukokemus oli kiitettävä. Palvelu oli kiireetöntä ja asiantuntevaa. Sain puolessa tunnissa enemmän ja syvällisempää tietoa hampaideni kunnostani kuin mitä vuosien saatossa olen saanut noin kymmenellä hammaslääkärikäynnillä. Varmasti tähän vaikutti myös se, että pääsin viimein puhumaan hammaslääkärin kanssa omalla äidinkielellä. Hammaslääkäri Sami Raittisen työparina on muuten hänen oma tytär. Mahtava tiimi! Suosittelen vilpittömästi kaikille, jos liikutte siellä päin. Eikä sinne nyt Helsingistäkään Z-junalla kovin kauaa päräytä.

Nyt hammaspesulle ja nukkumaan. Palailen laminaattiasiaan myöhemmin.

Kuvat: Björgvin Hilmarsson

↧
↧

Köyhiä ritareita takapihan mustikoista

July 30, 2014, 7:30 am
$
0
0
Mutsini rivariasunnon taka- ja etupihoilla kasvaa mustikoista. Eikä siis mitään kahta marjaa neliömetrillä, vaan kunnon puskia. Siis 20 metrin päässä kotiovelta! Siksi vähän hämmästyttää, että kukaan muu naapurustosta ei ole vaivautunut kupin kanssa paikalle. No, se on meidän onni. Olemme nimittäin poimineet lapsen kanssa mustikoita lähes joka päivä. Pensaasta suuhun tai pensaasta heinään ja sitten suuhun. On sieltä vähän kahvikupin pohjallekin tipahtanut ja saatu sisälle asti.
Muistatteko vielä köyhät ritarit? Tein niitä usein lapsena. Se on jälkkäri, johon on aina raaka-aineita. Jostain pussin pohjalta löytyy kuivaa vaaleaa leipää, ja jääkaapissa on aina sen verran maitoa, että palaset saa kostutettua. Voissa paistamisen jälkeen ritarien ruskettuneille rinnuksille voi heitellä lähes mitä tahansa.
Tänään leivoimme köyhiä ritareita Korian Leipomon pullapitkosta. Menin eilen taas sinne Korian Leipomon tehtaanmyymälään. Vilpittömänä tavoitteenani oli ruisleivän kaveriksi ostaa joku pieni makea pulla, jonka olisin voinut siinä kotimatkalla nauttia kesäisenä välipalana. 

Mutta enhän olisi minä, jos en olisi ostanut heräteostoksena lähes puolimetristä pullapitkoa. Siitä sitten leikkasimme parin sentin paksuisia siivuja, jotka lapsi uitti maidossa ja minä paistoin. Päälle heiteltiin viimevuotisia juuri sulaneita mansikoita, kermavaahtoa ja niitä takapihan mustikoita.


Kas näin saatiin aikaiseksi ”kevyt lounas” alle kolmella eurolla. Projektissa riitti lapselle ohjelmoitua tekemistä kahdeksi tunniksi. Elinajanodotteeni kasvoi useammalla päivällä.

↧

Aina on jonnekin ikävä + valokuvaprintterin arvonta

August 1, 2014, 2:01 pm
$
0
0
Islannissa asumisen huonoin puoli on se, että osa elämän tärkeimmistä ihmisistä ei asu siellä kanssamme. Lapselle Suomessa tärkein on mutsini eli mummi. Siskoni asuvat ulkomailla myös, toinen Lontoossa ja toinen Kabulissa. Olemme siis todella harvoin koko perhe (Islannin ja Suomen täteineen ja mummoineen) samassa paikassa samaan aikaan. Tänä kesänä Lontoossa asuva siskoni pääsi onneksi viettämään yhden viikon kesälomaa kanssamme Kouvolaan. Upeaa! Lapsi nautti tätinsä seurasta ja vaelsi sen perässä 24/7 kuin uskollinen opaskoira. Tätiiiii, leikitään. Tätiiii, kato tätä! Tätiiii, tuu auttaan. Tätii, laita mullekin kynsilakkaa! Tätiiiiii.
Kouvola-kesä 2014.
Suomi-lomailua on vietetty Kouvolassa äitini luona joka kesä parista viikosta kuukauteen. Teemme tämän reissun ilman perheemme miesvahvistusta, koska koen, että pääsemme paremmin puhumaan suomea ja nauttimaan Suomi-jutuista suomalaisessa seurassa. Islannissa olemme  lähes jatkuvasti tilanteissa, jossa puhutaan joko pelkkää islantia tai pari ihmistä puhuu suomea ja loppujengi islantia. Pidän tärkeänä sitä, että pari viikkoa joka vuosi vietämme arkea ihan vain suomenkielisessä ympäristössä. Eikä tuommoinen kolmen viikon kesäloma tee muuten yhtään pahaa parisuhteellekaan... 

Ei tämä kahden maan kansalaisuus ole tosiaan pelkkä rikkaus. Se aiheuttaa myös paljon ikävää. Islannissa lapsi puhuu usein mummista ja kuinka haluaisi taas päästä Suomeen. Suomessa parin viikon jälkeen alkaa tulla ikävä isää ja alkaa odotus kotiinpaluusta. Kun sanoin tänään, että lähdemme kotiin kahden yön kuluttua, lapsi purskahti ensi nauruun. Sitten tuli suru, koska "Islannissa tulee ikävä mummia".
Hei tulimme tänne leikkipuistoon! #kamppi
Kaikilla kahden kotimaan lapsilla taitaa olla sama dilemma: aina on ikävä jonnekin ja jonkun luo. Kahden kotimaan lapsilla on toisaalta myös mahdollisuus nauttia tuplamäärästä ihmisen upeimpia tunteita eli kohtaamisten ja jälleennäkemisten riemua.

Printtasimme lapsen kanssa viimeisenä Kouvolan-päivänä mummille muistoksi läjän kännykkäkameralla räpsittyjä valokuvia tämänkesäiseltä Suomen lomalta: Kouvolan torilta, Muumimaailmasta, Tykkimäeltä ja mutsin takapihalta. Koska äitini ei ole Instagrammissa, oli kätevää antaa kuvat kortteina. Lahja oli mieleinen. Printtasin kuvat Canonilta testikäyttöön saamallani Selphy-tulostimella, jolla voi tulostaa kännykkäkameran kuvia esim. suoraan kännystä.
Kesälahja mummille.
Canon halusi antaa yhden samanlaisen printterin (siis tämmöinen laatikko: SELPHY CP 910) lukijoiden kesken arvottavaksi. Kertokaas, kuinka moni teistä on Instagrammissa ja laittakaa halutessanne kommentteihin myös teidän Insta-nimimerkki, niin pääsen seuraamaan teitä. Meikä löytyy nimellä @satu_reykjavik. Arvon osallistujien kesken tuon yhden valokuvaprintterin, musteita ja printtipaperia, jotka Canon postittaa haluttuun kotiosoitteeseen (Suomessa). Aikaa vastailla 10.8. asti.

↧

Parisuhdeillallinen ja mitä siellä oikeasti tapahtuu

August 5, 2014, 5:28 am
$
0
0
Hei, idea! Viimeinen lomapäivä ennen töiden alkua, päiväkodin alkua, harrastusten alkua ja asumme edelleen anoppilassa hyvässä sovussa. Pitäisiköhän juhlistaa alkavaa syksyä lähtemällä parisuhdeillalliselle, nyt kun lapsenvahtikin löytyy viereisestä huoneesta? No totta ihmeessä pitäisi. Ajatustasolla parisuhdeillallinen hipoo romanttista elokuvaa, jossa tuijotellaan toisiaan silmiin, puhutaan romantiikasta ja nautitaan vuosikertaviineistä. Sen jälkeen ehkä kävellään käsikkäin kaupungin yössä.

No ei se niin mene. Tietenkään.
Nopeassa lähdössä ehtii laittaa ponnarin ja huulipunaa.
Reykjavikin suosikkiravintolamme (Fridrik V) on maanantaisin kiinni. Piti keksiä joku muu vaihtoehto. Päätimme varata pöydän uudesta ravintolasta, joka on saanut hyviä arvosteluja TripAdvisorissa. Ensimmäinen vikaliike. TripAdvisoriin ei voi ikinä luottaa, kun tekee valintoja omassa kotikaupungissaan. Eivät turistit voi tietää parhaita paikkoja. Tiedän kokemuksesta, että he (me) menevät sinne, missä on tilaa tai minne on helppo löytää. Jos ruoka on ollut ok ja palvelu menettelee, koetaan helpotuksensekaista onnellisuutta siitä, että löysimme tämän upean ravintolan!

Pöytään päästyämme kaivan kännykän esiin ja alan kuvata pöydällä olevia nättejä lautasliinoja. Tarjoilijan lähestyy pöytäämme, mutta puoliso kehottaa häntä odottamaan hetken, koska vaimon pitää ensin instagrammata puupöytä. Tämä on osa arkipäiväistä vinoiluviestintäämme, jossa lempeästi hihittelemme toistemme heikkouksille. Pistän luurin laukkuun.
Nätit pellavalautasliinat!
Ensin tarjoilija iskee käteen cocktail-listat. (Ovela veto: ravintolahan saa isoimmat katteet juomista, joten asiakkaille ei edes anneta ruokalistaa, ennen kuin he ovat pläränneet läpi juomalistan ja todennäköisesti valinneet sieltä jotain.) Melkein kaksikymmentä euroa pienestä juomasta on liikaa ja sitä paitsi olemme autolla, joten jäämme odottelemaan tarjoilijaa, joka toisi ruokalistat.

Jaamme alkupalalautasen ja tilaamme molemmat omat pääruoat. Alkupalalautanen on yhtä jännittävä kuin kuolinilmoitussivu päivälehdessä. Näitä makkaroita saa viereisestä lihakaupasta ja juustot voi hakea ruokakaupasta. Olisivat nyt edes tuunanneet tähän kylkeen jonkun oman hillon tai keksineet jonkun jännän makuyhdistelmän. Sitä paitsi leivässä on rusinoita (!!!). Alan epäröidä ravintolan hinta-laatusuhdetta.

Mies tilaa vehnäoluen, mutta saa tavallisen hanabissen. Huomautuksen jälkeen se haetaan pois pöydästä ja tuodaan uusi tilalle, mutta kukaan ei pahoittele kömmähdystä. Kyllä pitäisi 40 euron pääruokien ravintolassa osata käytöstavat. Kuiskuttelen pöydän yli nihkeästä palveluasenteesta.
Ehdin näppäistä yhden annoskuvan pöytäseuralaisen vessatauolla.
Kokeilen pääruoaksi kasvisannosta, pähkinäpihviä. Se on hyvä ja maukas, mutta tarjoillaan perunamuusin kanssa, joka on samanväristä ja rakenteeltaan samaa kuin pähkinäpihvi. Lopputulos on väritön ja mössömäinen lastenruoka-annos. (Lupasin olla instagrammaamatta ruokapöydässä, joten en saanut siitä kuvaa, sorry!) Miehen pihvi on hiilillä kypsennetty ja lisukkeena on samaa muusia. Enää en kuiskuttele. Puhun jo puoliääneen pettymyksestä.

Kökkö palvelu ja keskitason ruoka (mutta huipputason hinta) eivät houkuttele jäämään jälkiruoalle. 120 euron lasku kirpaisee. 120 euroa keskinkertaisuudesta. Olen saanut ikimuistoisia illallisia katukojuissa viidellä eurolla. Tasokkaissa ravintoloissa 120 eurolla saa jo taidemuotoa lähenevän ruokanautinnon. 120 euroa keskinkertaisesta ruoasta on yksinkertaisesti törkeän kallista.
Ehdotin kyllä double-selfietä.  Sain puolet.
Tulemme kotiin ja mielessä on lepuutella kehoa vaakatasossa ja jatkaa siitä, mihin rainvolassa jäätiin. Avaan makuuhuoneen oven ja huomaan, että lapsi on kömpinyt sänkyymme ja valtaa X-asennossa sen pinta-alasta noin puolet. Se kuorsaa. Äänekkäästi. Nätin yöpaidan sijasta kaapista kananttaisi siis kaivaa korvatulpat ja lätkän pelisuojat, koska metriheikki paitsi kuorsaa, se myös huitoo.

Könyän sänkyyn 30 sentin kaistaleelle. Siihen mahtuu mukavasti kyljelleen. Itsesuojeluvaistoisena käännän lapselle selkäni. Toivon, että se osuu yöllä huitoessaan hierontaa kaipaaviin hartioihini.

Ennen kuin nukahdamme huutokuiskailemme miehen kanssa sängyn äärilaidoilta. Olemme samaa mieltä siitä, että jos kerran on lempiravintola, pitää tehdä kaikkensa, että pääse sinne. Kaikki muu on riskialtista rahanhukkaa. Vaikka onhan se riskialtis rahanhukkakin ihan kivaa, jos seuralainen on hyvä.

Läts. Ja sieltähän se tuli se ensimmäinen pienen käden heilautus. Se osui korvaan.

↧
Search

Design-löytö: Marimekon mekko

August 6, 2014, 7:22 am
$
0
0
Kauppiasäiti nakkasi myyntiin hyllyn viimeisen Marimekon Matikka-mekon. Tämä mustavalkoinen hamonen on 100 % puuvillaa, lyhythihainen ja pituus helmasta olkapäähän 88 cm.  Edessä on mainion isot taskut, jonne mahtuu pienen käsilaukun sisältö. Ja yksi pokkari. Koko S on Marimekon tapaan melko reilu, eli kokoiselleni (162 cm / 65 kg) sopii hyvin ja tilaakin jää vähän. Perinteisistä Marimekon tunikoista tämä eroaa mallissa: malli on enemmänkin suora kuin latvasta levenevä A-malli. Hinta nyt 70 € (normaalihinta n. 120 €). Osto-ohjeet ja ostohalukkuusilmoitukset tämän linkin taakse. Tulkaahan kaupoille!
Kuva: Marimekko.
↧
↧

Uimassa islantilaisittain

August 7, 2014, 5:58 am
$
0
0
Tiesittekö, että Islannissa vuoden keskilämpötila on noin neljän ja viiden plusasteen välillä? Eikä tässä keskiarvossa pelasta ääriarvot, sillä hajonta on pientä. Talvella ei nimittäin nautita parinkymmenen asteen pakkasista ja kesällä paistatella +26:ssa. Tässä söpössä saarivaltiossa saadaan sään puolesta elää milteipä jatkuvasti sellaisesta alkavan marraskuun upeaa tunnelmaa. Tämä faktan kestämisessä auttaa yksi asia ylitse muiden: uima-altaat, joiden keskilämpötila on +37C.

Ensimmäisen vuoden uintireissuja.
Islannissa on uima-altaita joka nurkalla. En ole maata kiertäessä törmännyt kuin muutamaan kylään, joissa ei olisi omaa uimalaa lämpimine altaineen. Alle sadankin ihmisen kylästä löytyy helposti pari omaa pulikointipaikkaa. Vedet pidetään kuumina vuoden ympäri ja uimapaikat ovat lähes poikkeuksetta ulkona. Pukukopit ja suihkut ovat - luojan kiitos - lämmitetyissä sisätiloissa.
Islannissa on myös paljon autioita uima-altaita, eli uimaloita, joissa ei ole henkilökuntaa. Raha jätetään pukukopissa lippaaseen ja jokainen siivoaa omat jälkensä. Tässä yksi omista suosikeistani: Krossneslaug Luoteis-Islannissa. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Reykjavikin ympäristössä on lähemmäs parikymmentä uimalaa. Lähimpään altaaseen on kotioveltamme noin kymmenen minuutin kävelymatka.

Perheestämme oikeastaan minä olen ainoa, joka menee uimahalliin uimaan. Nuo muut tykkäävät uida islantilaisittain eli lökötellä lämpimissä altaissa. Minä suuntaan sinne yleensä sporttailun jälkeen. Mikään ei tunnu paremmalle, kuin laskeutua kilsan rintauintiurakan jälkeen nelikymmenasteiseen veteen vartiksi. Niinä hetkinä elämä tuntuu täydelliseltä, koska se on sitä.
Yksi Reykjavíkin monista uimahalleista; Árbaejarlaug.
Hyvästä uima-allastarjonnasta johtuen vauvauinti on järjettömän suosittua. Leikki-ikäisille lapsille järjestetään paljon uintikursseja, aikuisille tekniikkakursseja ja paksuilijoille äitiysvesijumppaa. Meiltä jäi vauvauinnit väliin kersan nuoruuskuukausina, mutta aloitimme silti omalla porukalla uimassa käymisen lapsen ollessa pieni.

Uimaan lähteminen on niin järjettömän helppoa (ja halpaa), että välillä käymme uimassa päivittäin. Joskus joka viikko, mutta ainakin pari kertaa kuukaudessa. Talviviimalla uiminen ulkona kuumissa altaissa ja sysipimeässä on upea kokemus, joka tuntuu joka kerta yhtä omituiselta. Pää jäässä, varpaat kuumassa. Islantilaislapsilla näkee muuten yllättävän harvoin päähineitä uima-altailla kylmälläkään säällä, mutta itse olen laittanut kersalle vähintään uimalakin korvien suojaksi.
Aamulla uintikassi olalle ja menoksi!
Välillä yllätämme itsemme olemalla ekstrareippaita ja lähdemme polskimaan aamulla ennen tarhaan ja töihin menoa. Tänään heräsimme puoli kahdeksan, söimme aamiaisen ja olimme altailla kolmessa vartissa. Puolen tunnin pulahdus, miehen kuskaus töihin ja ajomatka kioskin kautta (uidessa tulee nälkä, unohdin eväät) päiväkotiin. Olin töissä jo kymmeneltä. Aika täydellistä, sanoisin.
Pirteät uimarit.
Kun tällaiseen tottuu, ei ole vaikea uskoa, että suomalaisissa uimahalleissa meitä ei juuri näe. Sinnehän jäätyy!  Mistä tulikin mieleeni, että mies erehtyi kerran Helsingin-vuosinaan menemään Mäkelänkadun uintikeskukseen. Pettymys oli suuri, kun altaan vesi olikin "järkyttävän kylmää". Sitten hän äkkäsi sivummalla kotoista kuumavesiallasta muistuttavan pienen pyöreän altaan, jonne laskeudutaan rappusia. Islantilainen ehti veteen nilkkojaan myöten ennen kuin huomasi, että vesihän on jääkylmää. Sillä hetkellä hän kuulemma viimeistään tajusi, että suomalaiset ovat ihan hulluja. Sanonpa vaan, että samassa altaassa ollaan: ei tämä  ikuinen marraskuukaan kovin tervejärkistä ole. Paitsi uimahallissa.

↧

Pieniä askelia ja hevosenaskelia

August 8, 2014, 6:56 am
$
0
0
Saimme upeita uutisia fyssarilta: hevosonnettomuuden kolhima vuorikiipeilijä taitaa toipua ihan entiselleen. Kesäkuun alussa onnettomuuden sattuessa olin viiden sekunnin ajan varma, että hän on kuollut. Sen jälkeen epäilin halvaantumista. Viimeiset kaksi kuukautta olen elänyt ikävä tunne mahanpohjassa. Toipuuko se, vai eikö se toivu. Elämä on niin pienistä sattumista kiinni.  Lantio siis räsähti rikki kuudesta kohtaa (eikä kolmesta, kuten aikaisemmin kirjoitin), mutta leikkausta ei tarvittu, koska murtumissa luut eivät olleet liikkuneet paikoiltaan. Kiitos hyvän onnen ja vahvojen tukilihasten. Viime viikot on odotettu, toivuttu ja toivottu.

Onni olikin mitä suurin, kun eilen aamulla kotoa töihin lähtiessämme mies jätti kainalosauvat eteiseen ja käveli ulos omin jaloin. Hitaasti, mutta käveli kuitenkin. Lapsenkaan riemulla ei ollut rajoja: "Isiii, nyt mä voin istua taas sun sylissä!"

Näiden erinomaisten uutisten siivittämänä tekee mieli julkaista muutama islanninhevoskuva viimekertaiselta hevosreissultamme. Mukana pari vanhempaa otosta neljän vuoden takaa. Tykkäämme kaikki hevosista paljon edelleen. Ihanaa viikonloppua!












Kaikki kuvat: Björgvin Hilmarsson

↧

Päiväkodin aloitusvaikeus

August 11, 2014, 3:29 am
$
0
0
Päiväkoti alkoi viime viikolla. Ensimmäiset viisi päivää nämä vuonna 2010 syntyneet eli kersa kavereineen viettivät viime lukuvuoden opettajien parissa tutuissa tiloissa. Ryhmästä on tullut tosi tiivis ja siellä on hyvä yhteishenki. Ryhmän opettajat ovat lasten keskuudessa todella pidettyjä. Lapsi ehdottaa lähes joka aamu, että pysähtyisimme päiväkotimatkalla poimiaan kukkia, jotka voisi sitten antaa opettajille. Liikkistä.
Tällä viikolla päiväkotiin saapuu ryhmä uusia lapsia, eli vanhemmat lapset vaihtavat osastoa. Muutos huippupidetystä Kuuryhmästä isompien lasten Tähtiryhmään on osoittautunut luulemaani kovemmaksi paikaksi. Ajattelin, että eihän tässä mitään, koska koko ryhmä vaihtaa tiloja samaan aikaan, eli kaveriporukka ei muutu. Uuden ryhmän opettajat ovat tuttuja nimeltä ja päiväkodin pihalta. Fyysinen muutos on viisitoista metriä vanhasta eteisestä länteen.

Mutta jokin tässä silti kivistää. Kesällä lapsi oli muutosta isojen lasten ryhmään innoissaan. Viime viikolla minulle ilmoitettiin, että vaihto on typerää. Torstaina ja perjantaina lapsi alkoi protestoida koko päiväkotia. Torstaina ja perjantaina ensimmäistä kertaa koko lapsen lähes kolmivuotisessa päiväkotihistoriassa minun piti hyvästellä lohduttomasti itkevä lapsi.Äitiäitäitiiiiii, mä en haluuuuu....

Tunsin itseni luuseriksi kävellessäni päiväkodin pihasta työhuoneelle.

Viikonloppuna keskustelimme lapsen kanssa ryhmänvaihdosta ja ajatus isojen lasten ryhmään kuulumisesta sai osakseen hyväksyviä ja jopa innostuneita nyökkäyksiä. Tänään aamulla ensimmäinen ajatus kuitenkin oli, että hän ei halua tänään mennä päiväkotiin. Selitin, että äitiäkin harmittaa välilä mennä töihin, mutta tunne menee ohi kyllä. Päiväkoti on vähän niin kuin työpaikka, paitsi paljon kivempi, koska siellä tarjoillaan kolme ateriaa ja mahdollisuus nukkua päiväunet. Se onneksi sai lapsen vähän hymyilemään.
Päiväkodin portilla iskettiin jarrut pohjaan. Itkevä lapsi ei olisi halunnut jäädä - eikä häntä ollut helppo jättää. Opettajat lohduttivat meitä neuvottomia vanhempia sanomalla, että osalle lapsista tämä muutos on isompi juttu kuin toisille. Että se menee ohi kyllä.

Mutta miksi! Viime elokuussa ryhmän muutos ei saanut aikaan minkäänlaista tunneryöppyä. Se ohitettiin olankohautuksella. Miksi muutos nyt on niin vaikeaa? Ehkä viime lukuvuoden opettajat vaan niin loistotyyppejä, että lapsi ei haluaisi luopua heistä. Tai sitten kolmivuotias ei ollut kiintynyt samalla tavalla niihin ensimmäisen ryhmän opettajiin. Tai ehkä sitä  ylipäätään ahdistaa olla päiväkodissa loman jälkeen. Tai jotain. Voi hittolainen.  Minä kun jo luulin, että nämä päiväkotisopeutumisvaikeudet olisivat jo ohi. 

↧

Canon Selphy -printterin voittaja

August 12, 2014, 5:13 am
$
0
0
Järjestimme eilen Canon Selphy -printterin arvonnan. Lapsi oli lähes hämmentynyt, kun äiti ehdotti iltapäivän ratoksi ohjattua askartelua. Kun katsotte noiden arpajaislipukkeiden muotokieltä (leikkasin malliksi muutaman), ei varmaan yllätä, miksi olen jättänyt näkyvän käden jäljen jättävät projektit osaavampiin käsiin. Onneksi on apuna metriheikkinen aka ahkera saksija! Canon Selphy -printterin voitti 36. kommentoija (laskin omat välikommenttini pois) eli Jaana (8/02/2014 11:58 ap.) Onnittelut Jaanalle! Laitatko minulle sähköpostilla nimesi ja osoitteesi, niin Canon lähettää sinulle printterin. Osoitteeni on satu (ät) suomi (piste) is.






↧
↧

Islantilaisesta päivähoidosta

August 12, 2014, 8:52 am
$
0
0
Minulta on usein kysytty tämänkin blogin kommenteissa, millaista on islantilainen päivähoito. No minäpä kerron perheemme kokemuksista. Ensin hyvät uutiset. Päivähoito on yli 2-vuotiaille hyvää ja melko edullista. Valtaosa päivähoitopaikoista on julkisia. Oma kersamme on yhdessä Reykjavikin kaupungin monista päiväkodeista. Se sijaitsee viiden minuutin kävelymatkan päässä kodistamme. Tarhassa on valtava piha hiekkalaatikkoineen, keinuineen ja liukumäkineen. Pihalla on niin mäkiä kuin pusikkoakin. Heinikossa kasvavia kukkasia riittää kerättäväksi asti.
Kiitos vulkaanisuuden, iislantilaisella hiekkiksellä hiekka on mustaa.
Vanhemmat saavat valita, kuinka pitkän päivän lapsi päiväkodissa viettää ja maksu vaihtelee tämän mukaan. Päiväkotimme aukeaa kahdeksalta ja menee kiinni viideltä. Olemme ilmoittaneet oman lapsen ajalle 9–17, vaikka käytännössä ehdimme tarhalle vasta puoli kymmeneksi ja usein haen lapsen jo neljältä. Kahdeksan tuntia ja kolme ateriaa päivässä maksavat työssäkäyvälle pariskunnalle noin 180 € / kk. Yksinhuoltajat ja opiskelijat saavat alennuksia. Työntekijöiden omille lapsille ja jo päiväkotia käyvän lapsen sisaruksille on omat alennusprosentit. 

Aamiaisella tarjoillaan useimmiten joko puuroa tai muroja. Lounaaksi on kolme kertaa viikossa kalaa ja perunaa sekä vihanneksia, silloin tällöin lasagnea, lihapullia ja verimakkaraa (lapsen lempiruokaa, jota en hajun takia pysty ottamaan kotitarjoiluun). Välipalalla on voileipiä ja hedelmiä.
Lapsi ja sen paras ystävä.
Lapsia yhdessä ryhmässä on täällä Reykjavíkin seudulla noin 20 ja opettajia joka ryhmässä kolmesta viiteen. Yleensä ongelmana on henkilökunnan vaihtuvuus: ihmiset tulevat ja menevät, eivätkä vanhemmatkaan tahdo pysyä mukana, kuka tarhassa kulloinkin on töissä.

Meillä on käynyt sangen hyvä mäihä, koska lapsen päiväkodissa henkilökunnan vaihtuvuus on todella pientä, ja useimmiten lähdön syynä on vanhempainvapaa. Erityispisteet siitä, että lastentarhassa on paljon myös miehiä sekä lastentarhanopettajina että vähemmän koulutettuina osa-aikaisina työntekijöinä. Erinomaista, että lapsetkin näkevät nuoresta asti, että lasten kanssa eivät leiki ja ja heistä huolehdi vain naiset. Lapsen suosikkiopettaja on kiharatukkainen Bjartmar, joka tulee töihin isolla moottoripyörällä. Kerran opettaja toi moottoripyöränsä pihalle ja lapset saivat kokeilla istua sen päällä. Siitä riittikin raportoitavaa moneksi viikoksi.
Bjartmarin moottoripyörä.
Saamme joka viikko sähköpostia lapsen ryhmän vastuuopettajalta. Hän kertoo viikon kuulumiset ja kertoo, mitä ensi viikolla tehdään. Vanhempiainiltoja on kahdesti vuodessa ja henkilökohtaisia keskusteluja opettajan ja vanhempien kesken pidetään yhtä usein. Lapset siirtyvät syksyisin yhtenä ryhmänä "luokalta" seuraavalle ja usein päiväkodin lopettanut ryhmä pääsee samalle ekaluokalle tien toisella puolella sijaitsevalle ala-asteelle. Luksusta.

Kuulostaa melko hyvältä, vai mitä?

Sitten ne huonot uutiset. Vanhempainvapaa on Islannissa vain 9 kuukauden mittainen. Päiväkotiin pääsee 2-vuotiaana. Lyhyelläkin matikalla tajuaa, että edessä on vaikea yhtälö. Minne laittaa lapsi, kun pitäisi palata takaisin työelämään? Kaikilla ei ole isovanhempia auttamassa - ja jos on, ehkä hekin ovat vielä työelämässä koska Islannissa jäädään eläkkeelle vasta lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Kaikki perheet eivät tule toimeen yhden vanhemman palkalla. Ainoa vaihtoehto on, että toinen tekee yö- ja toinen päivätyötä. Tai viedä lapsi perhepäivähoitajalle eli dagmammalle, mutta ne ovat Islannissa turkasen kalliita ja kiven alla. Paikka perhepäivähoitajalla maksaa jopa yli kolme kertaa enemmän kuin paikka päiväkodissa. Ei siinä pienestä palkasta jää paljoakaan käteen päivähoitokulujen jälkeen.
Äiti päiväkotivierailulla.
Olin lapsena perhepäivähoidossa muutaman vuoden ja viihdyin loistavasti. Perhepäivähoitaja oli ihana ihminen, melkein kuin oma mummo, ja lapset olivat keskenään hyviä ystäviä. Muita kokemuksia päivähoitosysteemeistä ei sitten olekaan kertynyt, ei Suomesta tai muistakaan maista.  Olisi kiinnostavaa kuulla, onko se kovin erilaista kuin täällä. 

↧

PlusTerveys: Hampaisiin muovilaminaatit

August 14, 2014, 4:08 am
$
0
0
Kirjoitin pari viikkoa sitten uusimmasta käänteestä operaatiossani hampaidenhoito. Selvisi, että syy julmetun suureen reikien määrään ja kellastuviin hampaisiini on se, että hampaisiini ei ole muodostunut suojaavaa kiillettä. Harjaus kahdesti päivässä ja hammaslankaus iltaisin ei ehkäise reikiä, joita onkin sitten melkein joka hampaassa. Silti hammaslekurini (Sami Raittinen, PlusTerveys Siltapuisto / Lahti) kiitteli, että paremmin en olisi voinut hampaitani hoitaa. Hampaitani vaivaavaan kellertävyyden kestän, mutta viime vuosina purukalustostani on alkanut lohjeta vähän kerrallaan pieniä murusia, mikä näkyy muun muassa epätasaisina reunoinia. Kuvassa näette etuhampaiden kunnon ennen laminaatteja.
Muutama edellisen kirjoituksen kommenteissa totesi, että hampaani näyttävät kuvissa niin hyviltä eikä niissä näyttäisi olevan mitään vikaa. No tunnustanpa nyt tässä internetille, että tapanani on vähän käsitellä kuvia, ennen kuin laitan niitä nettiin. Hampaat on tosi helppo valkaista yksinkertaisella kuvankäsittelyaplikaatiolla, siihen menee muutama sekunti. Harvoin koko hammasrivistö kuvissa edes näkyy.

Koska hammaskiillettä ei voi taikoa mistään lisää, hampaideni ulkonäkö ei tule tästä kuin menemään huonommaksi. Hammaslääkäri ehdotti, että jos haluaisin kokeilla muovilaminaattia hampaisiini, hän voisi laittaa sellaiset neljään ylähampaaseeni, jotka ovat kärsineet kiillevauriosta eniten. Pohdin aikani ja varasin ajan. (Sain hoidon siis maksutta, koska aioin kirjoittaa siitä blogiini.)

Perinteinen tapa kohentaa vaurioituneiden tai vaikka hyvin tummien hampaiden ulkonäköä on rakentaa posliinilaminaattien avulla uusi pintakerros hampaan päälle. Hammaslääkäri Sami Raittinen tekee laminaatit siten, että ensimmäisenä hampaiden päälle rakennetaan edullisemmat muovikuoret (4 hammasta noin 500 €), joiden avulla näkee, miltä varsinaiset posliinikuoret (kallis operaatio, noin 500 € / hammas) tulisivat näyttämään. 

Raittinen kertoi tutkineensa muovikurorien käyttöä ja huomanneensa, että ne kestävät käytössä yllättävän hyvin, siis jopa useita vuosia. Posliinilaminaattia ei välttämättä edes tarvita. Jos muovikuoret eivät kestä, ne putoavat pieninä murusina, ja legoista on helppo käydä hammaslääkärillä viilaamassa muoviosat kokonaan veks. Mitään terveydellistä tai edes ulkonäöllistä riskiä ei käytännössä ole, koska pahin mitä tässä voi tapahtua on, että muovikuori ei kestä hampaissani vaan tipahtaa pois ja olen palanneet takaisin alkutilanteeseen, joka ei omalla kohdallani kuitenkaan ollut edes kovin paha.

Neljän hampaan muovikuoritus käsityönä kesti 45 minuuttia. Kun kurkkasin toimenpiteen jälkeen peiliin, meinasin saada sydärin. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla on luonnonvalkoinen ja suora hammasrivistö. Peilikuva näytti epätodelliselta, mutta silti hämmästyttävän luonnolliselta. Hammaslääkärin kommentti oli, että jos kiilteeni olisi kehittynyt normaalisti, hampaani voisivat ihan oikeasti näyttää tältä. Hurjaa. 


Näitä muovikuoriratkaisuja ei Suomessa kuulemma tee kovin moni hammaslääkäri. Ainakaan itse en ollut aikaisemmin kuullut vastaavasta toimenpiteestä. Muovikuoret kuitenkin kestävät niin hyvin, että joskus pelkkä muovituskin riittää, eli posliinilaminaatteja ei tarvita, jolloin säästää pitkän pennin. Noin 500 € / hammas on aika paljon enemmän kuin noin 500 € / neljä hammasta.

Kansaneläkelaitos muuten kuulemma korvaa posliinilaminaatit, jos kyse on sairauden hoidosta. Eli jos hammaslääkäriltä on lausunto sairaudesta, joksi esimerkiksi vakava kiillevaurio mielletään. Pelkkään kosmeettiseen toimenpiteeseen Kela-korvaustahan ei saa.

Muovikuoren paksuus on noin millin tai pari. Ensimmäiset pari päivää tuntui kuin ylähuulen alla olisi ollut jotain ylimääräistä. Hyvin pian legojen uuteen kokoon kuitenkin tottui, eikä muutosta huomannut reilun viikon jälkeen enää mitenkään - paitsi katsoessaan hampaita tarkasti peilistä. Kukaan läheinenkään ei ole valittanut että uusi hymy sokaisisi valkoisuudellaan silmät. Muutosta ei siis ulkopuolinen huomaa, jos ei älyä oikein tarkkaan katsoa. Tykkään!


↧
Search

Kun luova työ mättää

August 15, 2014, 8:55 am
$
0
0
Onneksi on perjantai. Viivasin juuri yli viimeisen rivin tämän viikon tehtävistä töistä. Takki on työpöydän ääressä valunut ihan tyhjäksi, vaikka en ole tehnyt mitään fyysisempää kuin kirjoittanut. Seuraava kirjani ilmestyy ensi keväänä ja käsikirjoitus pitäisi palauttaa tammikuussa. Olen jakanut kirjoitusurakan pieniin osiin ja kunkin osan kullekin viikolle. Tällä viikolla sain valmiiksi yhden 20 sivuisen luvun. Hurraa ja huhhuhhhuh. Ei tullut helposti.
Kuva: Gudny Hilmarsdottir
Välillä kirjoittaminen on todella vaikeaa.

Tyypillinen hankaluus on se, että päässäni on kyllä melko paljon ihan päteviä ajatuksia, mutta niitä ei saa järjelliseen muotoon. Istun ja ryin, mutta mitään ei ota tapahtuakseen. Tämän blokin ratkaisen kirjoittamalla vihkoon tai puhelimeen sattumanvaraisesti kaikkea jotenkin aiheeseen liittyvää. Teen päättömiä lauseita, jotka eivät välttämättä edes liity toisiinsa. (Tyyliin: Minun on pakko tavata hänet. Katsokaas neiti, ei täällä silloin mitään pesukoneita ollut. Repussa (VAI rinkassa!?) on ruokaa kahdeksi päiväksi.) Parin tunnin kuluttua aloitan editoimisen ja huomaan, että kyllä sieltä jotain julkaisukelposta materiaalia syntyy. Ehkä. Kun on onneksi lahjakas editori. 

Vaikeampi ongelma on se, kun päässä ei tapahdu mitään, mistä kannattaisi kertoa muille. Silloin huomaan, että juuri se, mitä nyt aion sanoa, onkin ihan typerää, liian keskinkertaista tai jo aikaisemmin ja paremmassa muodossa useaan kertaan sanottua. Exceliin tehdyn kirjoitussuunnitelman ja itse tehdyn tiivistelmän takia kyllä tiedän, mistä pitäisi noin niin kuin periaatteessa kirjoittaa, mutta kun mitään ei vaan tule. Pää on tyhjä. Argh. Se on niin turhauttavaa. Vähän kuin alkaisi leipoa pullaa, mutta mistään ei löydy hiivaa tai edes jauhoja.

Tällaisissa ameebaeläintilassa tulevat tietysti mieleen muiden omista tekeleistäni antamat kommentit. Miina Supinen kirjoitti Facebook-seinällään olevansa onnellinen, että tänä syksynä voi mennä kustantajan syysbileisiin kirjailijana, jolta ei juuri ole tullut ulos uutta romaania. Ymmärrän tunteen niin hyvin. Arvioinnin kohteena oleminen voi olla välillä todella kaameaa.

Valehtelisin, jos sanoisin, että sillä ei ole väliä, mitä muut  puhuvat. Kyllä sillä vaan on väliä. 

Se ei haittaa, jos joku kommentoisi ulkonäköäni, ihmettelisi vaatetustani tai naureskelisi harrastuksilleni tai rämälle autolleni. Koen itseni näissä asioissa täysin ehjäksi. Täysin yhdentekevää, jos jonkun mielestä kenkävalintani on urpo. Lampsin aika usein sattumanvaraisissa vaatteissa, joissa värimaailma etsii toista. 

Mutta sitten kun joku kritisoi jotain, mikä liittyy työhöni, tuntuu inhoittavalta. Erityistä nipistelyä koen silloin, jos arvostelu liittyy kirjoittamiini teksteihin. Siinä ei voi syyttää ketään muuta: huonoa tiimiä, kehnoa esimiestä, epäselviä ohjeita tai asiakkaan virheellisiä odotuksia. Mielestäni on tullut ajatuksia, jotka olen kirjoittanut ylös, ja jos ne ajatukset ovat jonkun mielestä täysin hohhoijaa, tuleehan siitä kehno mieli. 

Kökkö kirjoitusviikko saavutti pohjansa, kun lukaisin Kotilieden-kolumneistani tulleita palautteita. Olen saanut muutaman sähköpostin, joissa juttuja (ja samalla Vuoden mutseja) on kiitelty. Mutta olihan siellä muutama ihan toistakin mieltä: "Haluan antaa palautetta Satu Rämön kolumnista. Koin sen täysin Kotilieteen kuulumattomaksi höpinäksi."

Kirjoitin sitä juttua ainakin viisi tuntia. Olen saanut aikaiseksi viiden tunnin höpinää! En tietenkään syytä ketutuksesta kommentin kirjoittanutta lukijaa. Se on hänen mielipiteensä. Mutta ollapa niin vahva, että se ei tuntuisi missään.
Palutteiden lukemisen jälkeen mörisin kotona läheisille pari päivää ennen kuin mies sai lypsettyä ulos syyn alakuloon. Miehen mielestä olen käsittänyt koko homman ihan väärin. Pitäisi olla kuulemma mielissään, että joku edes reagoi. Omaa linjaa ei saisi missään nimessä muuttaa, koska yleisöä ei kuulu yrittää miellytää. Ne joko tykkäävät tai sitten eivät. No voisihan sen noinkin ajatella.

Luulen, että tässä on kyse ennen kaikkea oman ammatti-identiteetin menettämisen pelosta. Minun ei ole tarvinnut koskaan pelätä yt-neuvotteluita ja työsuhteen irtisanomista. Taloudellisten ja tuotannollisten syiden takia potkujen saaminen voi olla todella kova paikka. Kai tässä on kyse vähän samasta: salaa pelkään sitä päivää, kun oma sisältö lakkaa kiinnostamasta ketään. 

Semmoista. Välillä on tällaisiakin työviikkoja. 

↧

Islantilaiset sukujuhlat: minä ja 150 muuta perheenjäsentä

August 17, 2014, 11:05 pm
$
0
0
Yksi Islannin hienoimmista perinteistä on mielestäni ættarmót eli sukukokous. Islantilaiset suvut järjestävät niitä suvusta riippuen, useimmiten muutaman vuoden välein. Juhlan järjestäjät ovat suvun aktiivismpia puhemiehiä ja -naisia. He vuokraavat juhlatilan, tilaavat ruoat ja päättävät päivämäärän. Koko suvulle lähetetään hyvissä ajoin kutsut. Ennen juhlapäivää kerätään kaikkien suvun jäsenten ja heidän puolisoidensa (mukaan lukien poika- ja tyttöystävät) henkilötiedot ja ammatit ja painetaan sukukirja, jollainen lykätään jokaisen juhliin saapuvan käteen.
Matkalla sukujuhliin. Tasapuolisuuden nimissä pistin Marimekon paidan päälle islantilaisen villapaidan.
Pääsin osallistumaan elämäni ensimmistä kertaa ættarmótiiin lauantaina, kun mieheni äidinpuoleinen suku kokoontui Etelä-Islannissa Eyrarbakkin kylätalolla. Paikalle kutsuttiin anopin suvun pääjehujen eli Guðrún Elisabetin ja Guðmundurin (eli anopin isoäiti ja isoisä) lapsenlapset, lastenlastenlapset ja lastenlastenlastenlaspset ja näiden kaikkien puolisot. Vanhin elossa ollut ja mukaan pirskeisiin tullut suvun jäsen oli 94-vuotias Sigríður, ammatiltaan kalatehtaan työntekijä (se luki kirjassa).
Maisemia matkan varrelta.
Ajoimme etelärannikolla sijaitsevalle kylätalolle Reykjavíkista noin tunnin. Aurinko paistoi ja ulkona vihmoi tuuli 20 metriä sekunnissa. Autonikkunasta vilisivät harmaat laavamuodostelmat, joiden päälle on vuosien saatossa kasvanut kirkkaanvihreää sammalta. Tiellä ei juuri näkynyt muita. Kaunista.
Kahvipöydän antimia: maustekakkua, tiikerikakkua, kleina-munkkeja ja "hääparinriemu"-kakkua.
Kylätalolla otettiin nimet ylös ja tarkistettiin, että kaikki ovat maksaneet osallistumismaksun, jolla katetaan ruoka ja tilavuokra. Kaikki saivat rinnuksinsa nimilapun ja sukuluettelon eli Niðjatalin. Myöhemmin voi sitten kirjasta tarkistaa, ketä sukuun oikein kuuluu, missä he asuvat, ovatko naimisissa ja koska heillä on syntymäpäivät. Siis eräänlainen suvun oma Facebook kansissa.
Puolisoni isoisoisä ja isoisoäiti.
Tuosta sukukirjasta käy nimien ja ammattien lisäksi ilmi paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia perheiden kohtaloista. Kun olimme saaneet munkkikahvit juotua, syvennyin ensimmäistä kertaa paremmin anoppini suvun historiaan. Huomasin, että sukuhaaran perustajat, Guðrún Elisabet ja Guðmundur,  kuolivat noin viisikymppisinä, jolloin heidän nuorimmat lapsensa olivat vielä alle 5-vuotiaita. Kyselin anopiltani, miten monilapsinen perhe pärjäsi ilman vanhempiaan, laitettiinko lapset orpokotiin. Ei, niin ei kuulemma käynyt, vaan vanhimmasta lapsesta tuli sisaruksilleen perheen pää. 
Nimeni on kirjoitettu oikein! Vain syntymäaika on väärin. Noh, pikkuseikka.
Huomasin kirjasta myös, kuinka eräs suvun perheistä on sukupolvesta toiseen asunut samalla pienellä paikkakunnalla Islannissa. Sitten syntyi yksi erilainen ja rikkoi kuvion. Hän pisti pakan kunnolla sekaisin muutti Yhdysvaltoihin.
Kaikki suvun paikallaolleet pienemmät lapset.
Kun kahvit ja munkit oli juotu, lapset lähtivät ulos pelaamaan jalkapalloa. Osa aikuisista joi parit oluet auringonpaisteessa, jotkut lähtivät käymään Eyrarbakkin museoissa ja osa istui pöytien ääreessä muistelemassa vanhoja ja päivittämässä kuulumisiaan. Me lähdimme pienellä porukalla kylään Eyrarbakkin kylässä sijaitsevaan Islannin ainoaan naisasiakirjastoon. Sen kokoelmissa on ainoastaan islantilaisten naisten kirjallisuutta. Selasimme lapsen kanssa Islannin entisestä presidentistä Vigdís Finnbogadóttirista tehtyä kirjaa. 
Naisasiakirjastossa. (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Iltapäivällä tarjoiltiin vielä lammaspataa ja kakkukahvit. Usein näissä sukujuhlissa yövytään teltoissa ja juhitaan viiniä naukkaillen pitkälle yöhön. Tällä kertaa juhlista vietettiin pelkkä päiväversio, ja ihmiset alkoivat puuhata kotiinlähtöä seitsemän maissa.
Lammaspataa, já takk!  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Suomalainen sukuni on todella pieni, eikä meillä ole juurikaan vietetty sen suurempia sukujuhlia - jos häitä ja hautajaisia ei lasketa. Lähisukuuni kuuluvat ihmiset voin laskea kahden käden sormilla. Siksi olikin superkiinnostavaa huomata, kuinka 150 saman suvun ihmistä kokoontui samoihin tiloihin yhdeksi päiväksi viettämään aikaa ja syömään lammaspataa. Siinä ei muuten hiljaista hetkeä koita, kun islantilaiset pääsevät kunnolla ääneen.
Pikku puolikasislantilaiseni.  (Kuva: Björgvin Hilmarsson)
Seinällä meitä juhlijoita katseli mustavalkokuvista vakavailmeinen pariskunta, jonka ansiosta nämä kaikki muutkin 150 muuta ihmistä olivat täällä tänään. Mutisen sisältä tulee uusia mutseja. Joskus vuonna 2150 siellä kylätalon seinällä saattaa ihan hyvin irvistellä omakin kuva. 
Anopin vaari ja mummo ja heidän kotitilansa, jonka seudulla osa suvusta asuu edelleen.
En ole kuullut tällaisesta sukujuhlaperinteestä muualla kuin Islannissa. Järjestetäänköhän vastaavia sukupirskeitä muuallakin?

↧
↧

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki

August 19, 2014, 5:19 am
$
0
0
Kuva: Otava
Tuli kesän aikana kuunneltua aika monta äänikirjaa, koska en moneen viikkoon nähnyt lukea. Yksi parhaista kesän aikana kuuntelemistani jännäreistä (en oikeastan hanki äänikirjoina kuin juonivetoisia dekkareita tai trillereitä) oli Taavi Soininvaaran ensimmäinen teos, Ebola-Helsinki (2000). En tarttunut kirjaan aiheen ajankohtaisen ulottuvuuden (ehhehh) takia, vaan siksi että se sattui olemaan Elisa-Kirjassa alessa kahdeksalla eurolla. Ostos neljäntoista vuoden takaa kannatti, sillä yllätyksekseni tämä kirja ylsi omaan, parhaiden suomalaisten jännityskirjojen hyllyyn.

Juoni vetää alusta asti ja kaikkiin päähenkilöhin syntyy heti tunnesuhde – joko inho, myötätunto tai sääli. Tarina alkaa auto-onnettomuudesta, Suomeen tulleista Ebola-virusta kantavista apinoista ja virustutkija Arto Ratamosta, joka tahtomattaan (tietysti) sotkeutuu osaksi kansainvälistä terroristikuviota (tietysti). Terroristit haluavat Ebolasta ja sen vastalääkkeestä tehokkaan joukkotuhoaseen (tietysti) ja mukana suunnitelmissa on myös suomalainen korkea virkamies (tietysti). Arto Ratamo alkaa taistella terroristeja vastaan (tietysti), mukaan mahtuu yksi seksioujee (tietystitietysti), Ratamo on melkein hävitä taistelun (tietysti), mutta lopulta kaikki kääntyy voitoksi (tietysti). Tunnelmaa pitää yllä taitava lukija Jarmo Mäkinen.

Jännäri ei sisällä yllättäviä rakenteellisia jippoja tai räsymaton vetämistä lukijan jalkojen alta, mutta tarina vetää lievällä ylinopeudella ensimmäisestä luvusta loppuun asti. Aika hyvin vedetty lakimieheltä, jolle Ebola-Helsinki oli hänen elämänsä ensimmäinen romaani.

Kun kirja oli loppu, halusin heti viihdyttää itseäni lisää Arto Ratamolla. Harmi, että järjestyksessä seuraavasta kirjsasta (Inferno.fi) ei ole ainakaan vielä tehty äänikirjaversiota. iPhonessani on nyt lenkkiseurana Vihan enkeli. Soininvaaran toisen kirjasarjan eli Leo Kara -sarjan luin ja kuuntelin heti sen ilmestyttyä (fiiliksiäni niistä löytyy täällä.) 

↧

Islannin tulivuori"kaaos" paikallisen silmin

August 20, 2014, 4:58 am
$
0
0
Olen mielenkiinnolla seurannut suomalaisissa ja muissakin ulkomaalaisissa tiedotusvälineissä viime päivinä käytyä keskustelua islantilaisesta Bárðarbunga-tulivuoresta ja sen mahdollisesta purkautumisesta. Uutisissa varoitetaan, pelätään ja kauhistellaan. Jutuissa maalaillaan kauhuskenaarioita siitä, mitä kaikkea kamalaa voi tapahtua, jos tulivuori purkautuu. Annoin tänään haastattelun Ylelle aiheesta (ehkä kuulette sen päivän mittaan radiosta) ja yritin tuoda siinä esille vähän toisenlaisia faktoja.
Tulivuorenpurkaus Islannissa keväällä 2010.
Islannissa kukaan ei panikoi. Ihmiset kyllä juttelevat aiheesta kahvitunneilla ja lounastauoilla ja vilkaisevat välillä ilmatieteenlaitoksen sivujen tiedotteita. Omat toimistokaverini lähinnä mehustelevat valokuvausmahdollisuuksilla: "jos se purkautuu, minne kannattaisi ajaa, että sitä pääsisi hyvin kuvaamaan."
Toki sitä piti päästä katsomaan läheltä. Islantilaisia jeeppeineen.
Uutisissa kerrotaan, että ihmisiä on evakuoitu tulivuorenpurkausriskin takia. Ketään ei ole evakuoitu kodeistaan, koska tulivuoren lähellä ei asu ketään. Piippu sijaitsee Vatnajökullin pohjoisosassa keskellä islantilaista erämaata. Jos tulivuori purkautuu jäätikön alla, suuri jäätikkötulva ei ehdi asutuksen lähelle moneen tuntiin. Kaikki tulva-alueen asukkaat ja eläimet ehditään siirtää ajoissa turvaan. Nyt evakuoidut ihmiset ovat alueella vaeltavia matkailijoita, jotka ovat yöpyneet vaellusreittien vuoristomajoissa. Koska näille vuoristomajoille kulkuminen kestää asutuksen keskeltä ja hyvien tienyhteyksien varrelta useita tunteja, päätettiin evakuoinnit tehdä jo nyt.

Islannissa on paljon tulivuoria, onhan koko maakin saanut alkunsa tulivuorenpurkauksista. Täällä järisee maa ihan joka päivä kymmeniä kertoja, mutta usein järistykset ovat niin pieniä, että niitä ei edes huomaa. Olen täällä kymmenen vuoden aikana havainnut omin jaloin vain yhden maanjäristyksen. Islannissa on todella kattavat ja osaavat pelastusjärjestöt ja täällä tehdään paljon tulivuori- ja jäätikkötutkimusta. Ei ihan oikeasti ole mitään syytä paniikkiin.
Islanti, kevät 2010.
Tilanne olisi varsin toisenlainen, jos tulivuori olisi purkautumassa lähellä asutuskeskusta. Bárðarbungalta on lähimpään kylään matkaa satoja kilometrejä. Islannin keskellä ei asu ketään. Toki on inhottavaa, jos purkaus tapahtuu jäätikön alla ja sulamisvedet vievät mukanaan esimerkiksi teitä. Sitten ne vain rakennetaan uudestaan. Jos tulee tuhkapilvi, sitten ei lennetä hetkeen minnekään. Täällä purkautui tulivuori viimeksi vuonna 2011, ja se oli voimaltaan Eyjafjallajökullia suurempi. Se purkaus ei kuitenkaan aiheuttanut suurempia muutoksia lentoliikenteelle.

Ehkä mitään tulivuorenpurkausta ei tällä kertaa edes tule. 

Islantilaiset ovat joissain asioissa riskiä rakastavia Pohjolan kuumakalleja, mutta kun kyse on tulivuorenpurkauksista tai muista luonnonilmiöistä, heistä tulee hetkessä viilipyttyjä. Islantilaiset sanovat tähän vain että þetta rettast. Asia järjestyy.

Pirulainen, huomaan itsessäni jo pieniä islantilaistumisen piirteitä. 

Kuvat: Fimmvörðuhálsin purkauksesta keväällä 2010 / Kuvaaja: Björgvin Hilmarsson, lisää saman sarjan kuvia täällä

↧

Olen kasvanut äitinä

August 22, 2014, 4:21 am
$
0
0
Aitiydessäni on saavutettu seuraava merkkipaalu. Lapsi ilmoitti taannoin, että haluaisi kutsua päiväkotiryhmästä löytyneen ystävänsä meille kylään ilman vanhempiaan. Nielaisin kerran. Näin tilanteessa useamman haasteen. Miten voisin ottaa tahdikkaasti selvää, että tämä ei ole ns. yksipuoleista tai mielikuvitusystävä? Kauhea pettymys pyytää toinen kylään, jos se ei haluakaan tulla. Ja jos se haluaa tulla, mitä ne meillä tekevät? Olen kädetön lapsen kanssa, jota en tunne. Osaanko lohduttaa parkuvaa tuntematonta nelivuotiasta? Epäilen syvästi. Entä jos se on allerginen ja syötän sille vahingossa kiwiä mansikoilla? Kenellä on korvausvastuu?
I did it!
En kuitenkaan halunnut olla lapsen silmissä typerä nahjus, joten otin asian hoidettavaksi. Selvitin tämän niin kutsutun ystävän vanhempien nimen päiväkodista. Menin Islannin verkkopuhelinluetteloon ja etsin numeron. Otin luurin käteen ja esitin asiani. Ystävän äiti oli iloinen, että soitin. Heidän kersansa kun on karttanut äidiltään ihan samaa. Kyläreissua kaverilleen.

Päätimme tavata ja juoda kahvit lasten leikkiessä. Se meni niin hyvin, että suunnittelimme heti jatkoa. Ilmoitimme lapset samaan luovan tanssin ryhmään (sitä lasten balettia ei kukaan perheestämme halunnut kokeilla uudestaan), joka kokoontuu tunniksi joka lauantai. Koska olemme melkein naapureita, päätimme jakaa kuljetusvuorot. Putkeen meni.

Se on maljan paikka. Hyvää viikonloppua!

↧
Viewing all 1496 articles
Browse latest View live
Search